Hyvä taide, huono taide

Lupasin aiemmin kirjoittaa "sitten myöhemmin" lisää pääsiäisen Prahan-matkasta, mutta jääköön tarinointi nyt lyhyeksi. Kyseessä oli nimittäin hyvin tavallinen, joskin iloinen seuramatka, johon liittyi kaksi ihanaa uutta tuttavuutta: Prahan tv-torni, joka on helkkarin ruma neuvostopytinki jossain Zizkovin laidalla. Tornin huipulta näki koko Prahan, ja siellä oli isoja muovikuplia, jossa väsynyt turisti sai tyytyväisenä lepäillä ja kuunnella jotain pulputtavia ääniä. Sara rakastui tv-torniin (niitä on kuulkaas tyyppejä, jotka haluaa mennä naimisiin rakennusten kanssa), minä taas rakastuin juustoon. Kyseessä oli Naklany Hermelin (heittele kirjainten päälle kourallinen aksentteja), siis chiliin ja valkosipuliöljyyn säilötty kokonainen valkohomejuusto, jota sai about kahdella eurolla joka kapakasta oluen kyytipojaksi. Fucking A, sanoo nainen joka rakastaa juustoa (ja hillitysti bisseä).

Käytiin tuossa pari viikkoa sitten kämppiksen kanssa katsomassa Kunsthalle Deutsche Bankin "avajaisnäyttely". Kyseessä oli siis näyttely, jonne kuka tahansa sai tuoda oman teoksensa näytteille. Berliinin jokainen baarimikko ja luuriliisahan on "oikeestaan taiteilija", joten teoksia tuoneiden ihmisten jonot olivat kasvaneet parin kilometrin mittaisiksi. Näyttely oli auki vain 24 tunnin ajan, joten myös kävijäjonot olivat pitkiä. Idea oli musta hauska.

Me mentiin sisään noin puolenyön aikaan, siellä oli parisataa taulua ja limuakin sai (ja jonossa Grillwalker-sedät tarjoilivat ilmaisia hodareita. Mä söin sämpylän sinapilla.) Tunnelma oli miellyttävä, yleisö viihtyi, sitä oli paljon ja Deutsche Bank sai julkisuutensa. Siltikin tosta on jaksettu nillittää, että "taiteilijan pitää lässynlää alistua diipadaapa tällaisiin suuryritysten markkinatemppuihin uuuh aaah kun yhteiskunta ei tue taidettaaaa yhyy paha maailma". Haista sinä Tommi Läntinen 'tu, vois sanoa. Ei oo pakko mennä mukaan, mutta taiteella on helpompi elää, jos suostuu myymään sitä.

"The lack of curators creates monsters."

Sit käytiin myös tsekkaamassa Erkka: Hailuotolainen, luotolainen, manterelainen -dokumentti, joka esitettiin ihan mun kotikulmilla jossain pienessä espanjalaisten pitämässä project spacessa / galleriassa / mitä niitä vielä oli. Tunnelma oli rento ja mukava, oli vaan outoa, että Hailuoto (jonne meno oli mun mielestä teininä niinku nolointa ikinä, kesämökki nääs siellä... nykyään tykkään kyllä!) oli yhtäkkiä trendi-Neuköllnin aallonharjalla.

Tässä on taas instituutin uuden näyttelyn parasta antia: saapasjalkakissa tms, joka on tappanut uhanalaisia eläimiä. En tiedä mitä tää haluaa sanoa, mutta kun se on niin söpö voivoivoivoi!

Tai myös tää saattaa olla mahtavin homma ikinä: pomppulinna, jonne saa mennä aikuisetkin. Ihanaa! Se on osa instituutin näyttelyä, mutta nykyään ei vissiin enää joka päivä pystyssä, koska naapurit valitti siitä. Mitä kettua?! Pomppulinnasta valittaminen on sama kuin valittaisi rakkaudesta ja onnesta.

Ihanaa on myöskin polkupyöräily. Ostin ihan upiuuden polkupyörän ekaa kertaa viiteentoista vuoteen, koska järkeilin, että jos kuljen sillä joka päivä seuraavat puoli vuotta (plus taas talven jälkeen), sen on parempi olla hyvä. Plus 6 x 55,50 euroa (kuukausilippu) = 333 euroa = enemmän kuin toi fillari, vaikka ostin viidenkymmenen euron lukon, koska Berliinin olympialaisten ykköslaji on pyöränpöllintä. Nyt oon ihan totaalisen persauki ja velkaa enemmän kuin tilillä on, mutta eiköhän jotain palkkaakin kohta ala tippua. Toivottavasti. En aio koskaan erota tosta pyörästä. Se kulkee kuitenkin lentsikassa erikoismatkatavarana alle viiteenkymppiin minne tahansa.

Oli ihanaa viiletellä koko lauantai ympäri kaupunkia pyörän selässä  - ei tuntunut hyvällä pyörällä vajaa 30 kilsaa paljoo missään, paitsi vähän persauksissa. Jossa saakin tuntua. Katsoin tota kuvaa ja mietin että oonpas paksuuntunut taas talven aikana, mutta eiköhän se siitä taas lähde. Jos ei lähde, opettelen käyttämään tyylikkäämpiä vaatteita (not) ja hyväksyn sen faktan (not) ettei farkkusortseja oo tehty persjalkaisille suomalaisille.

Kaikki siis hyvin Saksanmaalla! Tuun myös piipahtamaan (piip) Suomessa toukokuun puolessavälissä, mutta aikataulut on taas melko kiireiset. Jee, odotan innolla!

Grrrrrr

Mun grrrradu on ihan surkee. Alkaa ahdistaa kun oon ennen ollut ihan hyvä näissä hommissa ja tää grrrradu on ihan kamala. An academic abomination. Toistan jatkuvasti samoja asioita ja samoja sanoja. Lisäksi mun lauserakenteeni alkavat monimutkaistua sen takia, että asun Saksassa ja teen töitä saksan kielellä, joka sallii hieman pidempiä lauseita, ja sen sen takia mun suomenkieliset tekstini alkavat muistuttaa entistä enemmän kamalia saksasta käännettyjä hirvityksiä, enkä enää muista, kuinka kirjoitetaan hyviä suomenkielisiä virkkeitä ja siksipä please tappakaa mut, jos sanon vielä "me ollaan kuus ihmistä" tai "asun Saksassa yli vuoden ajan".

Neaaaar, faaaaarr, wherreeeeveeer

Tänään oli eka kevätpäivä. Ihanaa! Ihanaa! Ihanaa! Täydellinen päiväkävelyilma, auringonpaistetta, lämpöä, kyllä se kevät tästä vielä lähtee. Ihmiset olivat kaikki ulkona, kahvilla tai aamupalalla katukahviloissa, spontaania iloa syntyi syntymä-äreiden berliiniläistenkin sydämissä. Vihainen oli vaan tyttö bussissa, joka aloitti tappelun, koska hän ei mahdu koiransa kanssa seisomaan, jos bussiin tunkee 4 turkkilaista mutsia lastenvaunuineen. Ei ehkä kannata asua Sonnenalleella, jos ei sitä kestä, koska M41-bussi on poikkeuksetta täynnä huivipää-äitejä taisteluvaunuineen.

Toinen hauska asia: oon nyt nähnyt kotikulmilla pari kertaa saman pojan, joka jotenkin huvittaa mua kovasti. Se on about 15-vuotias rankan näkönen turkkilaispoitsu, jolla on joku kännykkä, jossa on hyvät kaiuttimet. Se kulkee koviksen näkösenä eteenpäin, pitää kädessään sitä puhelinta ja popittaa sillä täysiä... ei räppiä, ei rokkia, ei teknoa, vaan Celine Dionin My Heart Will Go Onia.

Kotikatu

Kun muutin tähän kämppään, olin iloinen siitä, että tarpeelliset palvelut, ruokakauppa ja S-bahn-asema ovat aivan pienen kävelyetäisyyden päässä. Muutama päivä sitten kävelin hieman toista reittiä asemalle, ja kas mitä huomasinkaan! Lisää palveluita! Viehättävä pikku kapakka noin 15 metrin päässä kotiovesta... mustatut ikkunat... punaiset valokaapelit... pienet punaiset lyhdyt ikkunoissa... Jos on tarvetta mennä bordelliin niin eipä ainakaan täydy etsiä kaukaa! Jos taas haluaa mennä puistoon, noin kilometrin tai kahden päässä on mukava viheralue. Nyt on tosin vieläkin niin kylmä, ettei ruoho kasva maassa, vaan se on pakattu muutamien grammojen muovipusseihin, joita eri Afrikan maista tulevat sedät haluavat tarjoilla kaikille, joita kiinnostaa tai ei kiinnosta. En oo vielä löytänyt oman kiezini parasta asekauppiasta, mutta sekin lienee vain ajan kysymys...