Istuin eilen iltaa kaverini luona, vietettiin synttäreitä. Alettiin sitten kertomaan vitsejä.
Kerroin ensin yhden saksalaiselta kuulleeni itävaltalaisvitsin. ("Mitä itävaltalainen sanoo, kun sen vaimo menee kellariin?" "Tuo yks olut ja anna lapsille pusu.")
Vitsi otettiin hyvin vastaan. Itävaltalaisille voi nauraa. Saksalainen nauroi. Tunsin olevani ihan hauska tyyppi. Rohkaistuin.
Päätin kertoa suomalaisen vitsin. Kerroinpa sitten vitsin. Pahempaa, kerroin Pekka-vitsin. Pekka-vitsi on härski, huono puujalkavitsi, joka herättää ihmisissä poikkeuksetta naurua, koska se on niin tyhmä. En kerro sitä nyt tässä, koska vanhempani lukevat tätä blogia.
Sain pitkän vitsin päätökseen. Käänsin sen ihan hyvin. Korrektisti, ihan ymmärrettävästi. Punchlinekin meni ihan kohdilleen.
Suomalainen kelasi vitsiä hetken, sitten tajusi sen ja nauroi.
Saksalainen vain tuijotti minua hämmentyneenä.
Selitin vitsin.
Saksalainen sanoi: "En tajunnut. Sehän on kirosana. Tai haukkumanimi. Ajattelin sen tarkoittavan haukkumanimeä, ei sitä konkreettista asiaa."
Minä sanoin: "Ööh no tota, joo, ehkä mä käänsin sen vähän huonosti..."
(Vaivaantunutta naurua, seinien katselua.)
--
Tässä en sentään ole yksin. Monet muutkin taistelevat päivittäin yrittäessään selittää ironiaa ja vitsejä saksalaisille. Ja hei, mä siis ihan tykkään saksalaisista ja naurankin niiden kanssa ja toisinaan käytän ironiaa (ja ymmärrän niiden ironiaa, vaikka toisinaan pohdin, olikohan joku juttu ollenkaan ironiseksi tarkoitettu), mutta sitten on näitä blank stares -hetkiä, jolloin huomaan vitsini menneen täysin ohi. Täysin. Eikä se selittämällä parane.
