... ich bin ( auf dem ) weg
torstai 30. tammikuuta 2014
talvea
Talvi on tullut Berliiniin. Lunta, oli vähän pakkastakin tuossa viikko sitten. Miinus kympistä nousi kuitenkin parissa päivässä sitten nollakeleille. Ihan kiva! Tosin se tarkoittaa, että julkinen liikenne menee ihan päin prinkkalaa. Kaikki tunkee julkisiin, kun pyöräily on lähes mahdotonta (ilmeisesti teidän suolaaminen tai hiekoitus on jotain beyond comprehension). Bussit on jatkuvasti myöhässä tai jättää tulematta, junat myös. Ruuhka-aikaan kaikkialla on siis erittäin täyttä. Toissapäivänä hyppäsin S-Bahniin, joka oli 5 minuuttia myöhässä, joten vaunu oli aivan täynnä. Seistiin kuin sillit suolassa. Se oli kuitenkin jotenkin mukavaa ja rauhallista. Ulkona pimenevä, luminen ilta, sisällä pehmeä, lämmin kello viiden hiljaisuus. Yksi matkustaja alkaa kuorsata, toiset hihittelevät hiljaa. Kukaan ei puhu mitään.
perjantai 24. tammikuuta 2014
maisterisnaisiksi
Sain eilen graduni loppuun ja lähetin sen tarkastukseen. Juhlin tätä istumalla yksin meidän keittiössä, kun kukaan muukaan ei ollut kotona, juomalla lasillisen kuohuviiniä ja kuuntelemalla Sinatran My Wayn. Jee! Myöhemmin illalla katsoin keskinkertaisen norjalaisen elokuvan, söin keskinkertaisen burgerin (Meat & Beat Sonnenalleella mainostaa superpihvejään, mutta kasvispurilainen oli teollisella soijapihvillä varustettu sinapinmakuinen basicgrillihamppari... En suosittele mestaa ainakaan vegeille.) ja join melko hyvän piña coladan. Elämäni on jännittävää.
Nyt on alkanut tosin vähän pelottaa. Mun pitäis joko muuttaa takaisin Suomeen ja mennä työkkäriin ja saada sieltä rahaa tai sitten yrittää selvittää asiat täällä, hankkia sairasvakuutus ynnä muuta jännittävää. Sairasvakuutus maksaa freelancereille jotain 300 euroa kuussa. Haaveilen toki töistä, kuukausipalkasta ja omasta pikku työpöydästä, jonka ääreen voisin lennähtää joka aamu kello 9. Tai ehkä kello 10, mieluummin, jos elettäis täydellisessä maailmassa. Työttömyys ja siihen liittyvä paperinpyöritys tuntuu kamalalta ajatukselta. Kaks vuotta Saksassa eivät ole yhtään vähentäneet mun pelkoani saksalaisia viranomaisia kohtaan, ja asioin virastoissa ainoastaan silloin, kun on todellinen pakkopakko. Ne on aina kroonisen pahantuulisia, enkä osaa niin hyvin saksaa, että voisin saada ne hymyilemään mun jutuilleni edes kerran. Ulkomaalainen yrittää sönköttää.
Pakko varmaan alkaa tehtailla työhakemuksia. Tähän mennessä olen laittanut viestiä vasta kolmeen eri paikkaan. Yhdestä tuli "Kiitos hakemuksestasi..." ja olisi voinut jättää melkein avaamatta koko viestin nähtyäni ekat rivit. "Kiitos hakemuksestasi" jatkuu aina sanoilla "mutta saimme 1295 hakemusta". Toisesta tuli kutsu tapaamiseen, joka peruuntui, ja ei sinne olisi päässytkään kuin ehkä työkkärin rahoilla. Kolmannen kanssa juttelin skypessä aika pitkään, ja se vaikutti tosi sympaattiselta tyypiltä ja firma kiinnostavalta, mutta kuulemma vielä ei ole tarjolla mitään mulle sopivaa. Mutta onpahan ainakin näytetty naamaa ja silleen.
Huomenna menen kuitenkin Puolaan, Stettiniin jälleen samalla halpislipulla kuin puoltoista vuotta sitten, vähän samassa seurassakin. Ostetaan varmaan taas pähkinävotkaa ja syödään pirogeja. Nam nam.
Ärsyttäviin asioihin kuuluu meidän olkkariin pesiytynyt koditon teini, jonka piti olla täällä vain joulun ajan. Se ei pistä tikkua ristiin yhteisten asioiden hyväksi tai uuden kämpän etsimisen eteen, makaa vaan sohvalla, kuuntelee yömyöhään kovalla volalla paskaa popmusiikkia ja kattoo telkkaria. Se asui viikon verran mun huoneessani mun ollessa poissa, eikä se ollut siivonnut mitään lähtiessään (jonka se teki vasta kun olin tullut takaisin). Se oli käyttänyt mun lakanoita, ei ollut pessyt niitä, verhot repsotti, roskis oli täynnä, mun kamoja oli siirrelty ja työnnelty häthätää suunnilleen samoille paikoilleen jne jne. Oon miettinyt tässä, että olin varmaan itekin aika kamala teini, tyhmä ja laiska ja saamaton, mutta en silloin asunut puolituttujen nurkissa kuin pellossa. Tuittuilin vaan vanhemmille, mutta kylässä osasin kyllä käyttäytyä. No, ehkä se pian etsii uuden kämpän tai sitten me laitetaan se johonkin kodittomien yömajaan.

maanantai 20. tammikuuta 2014
vääräsääri
En ole taaskaan pitkään aikaan päivittänyt blogia. Tahti jotenkin hidastuu, kun tottuu kaikkeen siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Eihän tää blogi ole oikein matkablogi enää.
Siistejä asioita:
Gradu on ihan viime silausta vaille valmis. Periaatteessa olisin voinut palauttaa sen jo, mutta valmistuminen pelottaa ehkä jo enemmän kuin valmistumattomuus, ja ja ja...
Toisekseen lähden matkalle jee! Kuukauden päästä reissuun: Berliinistä Amsterdamiin, sieltä New Yorkiin ja sieltä New Orleansiin ja takaisin. Hei hei vikatkin säästöt. Olen vähän vastuuton.
Kauheita asioita:
Ei oo töitä! Ei oo rahaa! Elämä ja tulevaisuus pelottaa! Mitä teen?
Omituisia asioita:
Disclaimer: mä oon ihan pienestä alkaen kävellyt vähän ankkamaisesti, siis mun oikea jalkaterä kääntyy sisäänpäin. Se on joskus pienenä tutkittu, ja mulle sanottiin, että se varmaan suoristuu iän myötä, mutta ei siitä haittaakaan ole. Ei se sitten suoristunut, mutta se on ihan fine. Pystyn juoksemaan ja kävelemään ja kaikkee. On mun ulkonäössä jotain vakavampiakin puutteita.
Menin tänään kauppaan ostamaan ruokaa. Kävelin ihan rauhassa siellä käytävillä ja pohdin, mitä haluaisin syödä. Vanha, ihan siistin näköinen ja selvinpäin oleva setä tuli mua vastaan, katsoi vähän aikaa ja sanoi vihaisesti: "Te kävelette nilkkojenne päällä, Fräulein. Ettekö voisi totuttaa itseänne pois siitä? Te kävelette näin: *kävelee ankkamaisesti*. Näyttääkö tämä kauniilta? Ei näytä." Sit se vaan puisteli päätään ja meni pois.

perjantai 13. joulukuuta 2013
das war doch ein witz...
Istuin eilen iltaa kaverini luona, vietettiin synttäreitä. Alettiin sitten kertomaan vitsejä.
Kerroin ensin yhden saksalaiselta kuulleeni itävaltalaisvitsin. ("Mitä itävaltalainen sanoo, kun sen vaimo menee kellariin?" "Tuo yks olut ja anna lapsille pusu.")
Vitsi otettiin hyvin vastaan. Itävaltalaisille voi nauraa. Saksalainen nauroi. Tunsin olevani ihan hauska tyyppi. Rohkaistuin.
Päätin kertoa suomalaisen vitsin. Kerroinpa sitten vitsin. Pahempaa, kerroin Pekka-vitsin. Pekka-vitsi on härski, huono puujalkavitsi, joka herättää ihmisissä poikkeuksetta naurua, koska se on niin tyhmä. En kerro sitä nyt tässä, koska vanhempani lukevat tätä blogia.
Sain pitkän vitsin päätökseen. Käänsin sen ihan hyvin. Korrektisti, ihan ymmärrettävästi. Punchlinekin meni ihan kohdilleen.
Suomalainen kelasi vitsiä hetken, sitten tajusi sen ja nauroi.
Saksalainen vain tuijotti minua hämmentyneenä.
Selitin vitsin.
Saksalainen sanoi: "En tajunnut. Sehän on kirosana. Tai haukkumanimi. Ajattelin sen tarkoittavan haukkumanimeä, ei sitä konkreettista asiaa."
Minä sanoin: "Ööh no tota, joo, ehkä mä käänsin sen vähän huonosti..."
(Vaivaantunutta naurua, seinien katselua.)
--
Tässä en sentään ole yksin. Monet muutkin taistelevat päivittäin yrittäessään selittää ironiaa ja vitsejä saksalaisille. Ja hei, mä siis ihan tykkään saksalaisista ja naurankin niiden kanssa ja toisinaan käytän ironiaa (ja ymmärrän niiden ironiaa, vaikka toisinaan pohdin, olikohan joku juttu ollenkaan ironiseksi tarkoitettu), mutta sitten on näitä blank stares -hetkiä, jolloin huomaan vitsini menneen täysin ohi. Täysin. Eikä se selittämällä parane.

perjantai 29. marraskuuta 2013
voi pojat
Asumista miespuolisten kämppisten kanssa:
väänsin tänään tukkaani sellaisen fifties-kampauksen ja en ollut ihan varma, näyttääkö se hassulta vai ei, oliks mun vooku liian iso. Kysyin yhdeltä kämppikseltä, että "näyttääkö tää strangelta?" Ja se jaaritteli pitkään siitä, että se näyttää "niinku satumaiselta, niinku Maxissa ja Moritzissa, tiedätsä Maxin ja Moritzin, ai et, miten niin, onhan se saksalainen, mutta kyllä nyt pitäisi....". Sain sit viimein väännettyä, että "näyttääkö tää nyt siis oudolta vai vaan vanhanaikaiselta" ja se vastas että vanhanaikaiselta. Hyvä, oli tarkoitus.
Sit toinen kämppis kävelee sisään, moikkaa mua, kääntyy hämmästyneenä uudestaan ja sanoo wow ja pistää peukun ylös.
Ainakin rehelliset mielipiteet! Tästä voinee päätellä, että a) toinen kämppis on ihan outo ja b) en laittaudu kovin usein.
Nyt lähden kiezin kivoimpaan kahvilaan syömään vähän, vaikka oon köyhä, mutta pitäisi käydä kaupassa, keittiö on likainen ja en jaksa siivota koska siivosin sen JOKA helevetin PÄIVÄ su-ke, ja torstaina se oli taas aivan paskanen. Kahvilasta saa nimittäin valtavan kulhon maitokahvia, täytettyjä fladenbroteja, kaikenlaisia överisokeriherkkuja ja tuoreita vohveleita suklaalla, kaikki about 2,5 euroa kappale. Ja sisustus on pinkki ja siellä on flamingoja. Geschwister Nothaft, S-Bahnhof Sonnenallee.

torstai 21. marraskuuta 2013
kuinka puhut saksaa puhumatta saksaa: pieni sanakirja asioista joita en osaa kääntää
boaaah = kuulostaa siltä, kun plupsauttaisit samalla suustasi biljardipallon sanoessasi "boa", uskomatonta, vähän negatiivista, no huh huh!
Mann = hei nyt kuule oikeesti, voihan pojat, hei jäbä, voi ei, variaatiot Oh Mann ja Mann Mann Mann ja Oh Mann oh Mann oh Mann tilanteen vakavuudesta riippuen
ey = ei, hei, haloo, tää ei nyt vetele
suosikkinani näiden kaikkien yhdistelmä:
Ey mann boahh, das kann nicht wahr sein!
halt = kirjaimellisesti seis, mutta oikeestaan vähän niinku niinku. Tai vaan. Das ist halt so = Se vaan on niin.
bloss = tääkin tarkoittaa vaan. Tai vain. Tai jotain sellaista. Das ist bloss eine Maus, nicht erschrecken! = Se on vaan hiiri, älä pelkää!
geil = kiimaista, eli siistiä.
saugeil = emakkokiimaista, eli huippusiistiä.
krass = joko tosi hienoa, tai tosi rankkaa, tai tosi karua, vähän niinku over-the-top anyway. Die party war wirklich krass! (Järjestäjät on nyt panostanut näihin bileisiin.) Das war echt krass. (Toi oli vähän rankasti sanottu.)
--
En oo ihan varma, osaanko kääntää tai käyttää oikein näitä sanoja. Käytän niitä, eikä ihmiset yleensä hirveesti naura mulle. Deutsch macht Spass.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013
neg neg neg neg
Kuulumiset: graduni on paska. Pidän tauon. Bloggaan.
Muuta: sanotaan, että suomalaiset valittaa kaikesta ja on negatiivisia. No kyllä saksalaisetkin osaa! Yksi kämppikseni on erityisen negis, tai sitten en vaan ymmärrä sitä. Sillä on sellainen taipumus, jota mun mielestä jossain Bridget Jonesissa nimitettiin meduusan pistoksi. Se meduusa leijuu viattomana ohitse, ja vasta jälkikäteen huomaa, että se on pistänyt. En tiedä tekeekö se tarkoituksella sitä, mutta musta tuntuu, että se tietää aina paremmin ja yrittää saada mut tuntemaan oloni huonommaksi.
Otteita keskusteluistamme:
Kämppis: "Mä käyn ompelukurssilla."
Minä: "Ahaa, kiva, mäkin oon nyt savityökurssilla. Ootko säkin kansanopistolla?"
Kämppis: "En, ne kansanopiston kurssit on niin kalliita, rikkaille."
(Ei ole.)
Minä: "Voisinkohan mä vuokrata huoneeni joulun ajaksi kun oon poissa 3 viikkoa?"
Kämppis: "Ei se nyt käy että me kaikki ollaan poissa ja täällä on talo täynnä jotain ulkomaalaisia."
(Me ollaan kovin epäluotettavia, me ulkomaalaiset.)
Minä: "Mä aattelin värjätä tukkani tänään... Mä oon ollut niin kurjalla tuulella ja uusi hiusväri piristää aina. Jotain lyhytkestoista vaan."
Kämppis: "Hiusväri näyttää aina niin paskalta kun se peseytyy pois."
Minä: "Mä ostin just uuden pyörän! Ihanaa kun on kerrankin ihan brand new kulkuväline, mä kuljen sillä kuitenkin päivittäin niin siihen voi laittaa vähän rahaakin."
Kämppis: "Höh, turhaan tuhlasit, meillä on tuolla kellarissa ylimääräinen pyörä, joka kulkee ihan hyvin."
(No ehkä kauppaan ja takaisin, mutta mä poljen noin 10-20 kilometriä päivässä.)
Kämppis: "Yhyy, mulla on kauhea krapula."
Minä: "Ei hätää, joskus mäkin juon liikaa ja sitten on krapula."
Kämppis: "No mutta mä tunnenkin mun rajani."
Kämppis tekee majoneesista jotain sössöä.
Minä: "Mmm, majoneesi tekee kaikesta herkkua!"
Kämppis: "Ja lihottaa."
Kämppis voitelee leipää maapähkinävoilla.
Minä: "Onhan maapähkinävoi kuitenkin aika terveellistä."
Kämppis: "Ainakin siinä on paljon kaloreita."
Minä: "Ja hyviä rasvoja... ja proteiinia..."
Kämppis: "Lihaville ihmisille en silti suosittelis sitä."
Ja nää kommentit on lähinnä viimesen viikon ajalta! Sit mä sanon aina että mmm, joo, totta varmaan, vaikka oikeesti tekis mieli räjähtää takaisin, että et sä nyt oikeesti kaikkea tiedä.
Varsinkin mua stressaa nää lihavuus-kommentit, koska tää ko. kämppis on ehkä noin puolet mun kokoinen ja mä vaan lihon jatkuvasti. En tajuu miks! Oon pitänyt nyt jopa ruokapäiväkirjaa, eikä se kauheen vaaralliselta näytä. Masentaa vaan kun mikään ei auta ja läski vaan leviää. Yhyy.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)