maisterisnaisiksi

Sain eilen graduni loppuun ja lähetin sen tarkastukseen. Juhlin tätä istumalla yksin meidän keittiössä, kun kukaan muukaan ei ollut kotona, juomalla lasillisen kuohuviiniä ja kuuntelemalla Sinatran My Wayn. Jee! Myöhemmin illalla katsoin keskinkertaisen norjalaisen elokuvan, söin keskinkertaisen burgerin (Meat & Beat Sonnenalleella mainostaa superpihvejään, mutta kasvispurilainen oli teollisella soijapihvillä varustettu sinapinmakuinen basicgrillihamppari... En suosittele mestaa ainakaan vegeille.) ja join melko hyvän piña coladan. Elämäni on jännittävää.

Nyt on alkanut tosin vähän pelottaa. Mun pitäis joko muuttaa takaisin Suomeen ja mennä työkkäriin ja saada sieltä rahaa tai sitten yrittää selvittää asiat täällä, hankkia sairasvakuutus ynnä muuta jännittävää. Sairasvakuutus maksaa freelancereille jotain 300 euroa kuussa. Haaveilen toki töistä, kuukausipalkasta ja omasta pikku työpöydästä, jonka ääreen voisin lennähtää joka aamu kello 9. Tai ehkä kello 10, mieluummin, jos elettäis täydellisessä maailmassa. Työttömyys ja siihen liittyvä paperinpyöritys tuntuu kamalalta ajatukselta. Kaks vuotta Saksassa eivät ole yhtään vähentäneet mun pelkoani saksalaisia viranomaisia kohtaan, ja asioin virastoissa ainoastaan silloin, kun on todellinen pakkopakko. Ne on aina kroonisen pahantuulisia, enkä osaa niin hyvin saksaa, että voisin saada ne hymyilemään mun jutuilleni edes kerran. Ulkomaalainen yrittää sönköttää.

Pakko varmaan alkaa tehtailla työhakemuksia. Tähän mennessä olen laittanut viestiä vasta kolmeen eri paikkaan. Yhdestä tuli "Kiitos hakemuksestasi..." ja olisi voinut jättää melkein avaamatta koko viestin nähtyäni ekat rivit. "Kiitos hakemuksestasi" jatkuu aina sanoilla "mutta saimme 1295 hakemusta". Toisesta tuli kutsu tapaamiseen, joka peruuntui, ja ei sinne olisi päässytkään kuin ehkä työkkärin rahoilla. Kolmannen kanssa juttelin skypessä aika pitkään, ja se vaikutti tosi sympaattiselta tyypiltä ja firma kiinnostavalta, mutta kuulemma vielä ei ole tarjolla mitään mulle sopivaa. Mutta onpahan ainakin näytetty naamaa ja silleen.

Huomenna menen kuitenkin Puolaan, Stettiniin jälleen samalla halpislipulla kuin puoltoista vuotta sitten, vähän samassa seurassakin. Ostetaan varmaan taas pähkinävotkaa ja syödään pirogeja. Nam nam.

Ärsyttäviin asioihin kuuluu meidän olkkariin pesiytynyt koditon teini, jonka piti olla täällä vain joulun ajan. Se ei pistä tikkua ristiin yhteisten asioiden hyväksi tai uuden kämpän etsimisen eteen, makaa vaan sohvalla, kuuntelee yömyöhään kovalla volalla paskaa popmusiikkia ja kattoo telkkaria. Se asui viikon verran mun huoneessani mun ollessa poissa, eikä se ollut siivonnut mitään lähtiessään (jonka se teki vasta kun olin tullut takaisin). Se oli käyttänyt mun lakanoita, ei ollut pessyt niitä, verhot repsotti, roskis oli täynnä, mun kamoja oli siirrelty ja työnnelty häthätää suunnilleen samoille paikoilleen jne jne. Oon miettinyt tässä, että olin varmaan itekin aika kamala teini, tyhmä ja laiska ja saamaton, mutta en silloin asunut puolituttujen nurkissa kuin pellossa. Tuittuilin vaan vanhemmille, mutta kylässä osasin kyllä käyttäytyä. No, ehkä se pian etsii uuden kämpän tai sitten me laitetaan se johonkin kodittomien yömajaan.