Berliner Schnautze

Hiljaiseloa tän kirjottamisen saralla, kun ylityötunteja on tällä hetkellä se jotain 35. Bloggaan joskus, kun en oo sairaan väsynyt, Leipzigin kirjamessuista ja muista Veranstaltungeista (miks ihmeessä saksan kielen sana "tapahtumalle" on noin outo?) jotka on pitäneet mua kiireisenä/myöhään töissä tässä männäviikoilla.

Tänään ollu tosi kielipuoliolo ja nolottanut puhua saksaa. Sanoin eilen työkaverille mielissäni, että muistan jo melkeen aina sivulauseen sanajärjestyksen (jonka aiemmin mokasin aina). Siihenhän hän totesi että "no kyllä sä vieläkin mokailet siinä, myös kirjoittaessa". Masennuin. Te instituuttilaiset, jotka luette tätä, tiedätte kyllä kuka oli kyseinen smooth herrasmies. Te suomalaiset, jotka luette tätä, uskokaa tai älkää, mutta meikä ei suinkaan ole se suorasukaisin ihminen täälläpäin. Mutta eipä siinä mitään, en usko että kukaan mitään pahaa tarkottaa, vaikka suoraan sanoiskin. Taito ottaa tylytystä ja jopa murskakritiikkiä vastaan silmääkään räpäyttämättä on sitä paitsi vaan merkki siitä, että on kasvanut terveessä ja tasapainoisessa sisarussuhteessa.

Ja millaista musiikkia saisi olla?

Tein pieniä luokituslappuja kirjaston CD:isiin. Jazz on J, tango on T jne... Pohdin, miten lyhentäisin Klassisch und Zeitgenössisch -luokan, K:ta kun voisi käyttää kinderin lyhenteenä.

Onneksi oon sen verran tietoinen Saksan historiasta, että ajattelin kahdesti, ennen kuin lätkäisin pariin sataan klasari- ja nykymusiikkilevyyn tarran KZ. 

Asiakaspalvelun rautainen ammattilainen avautuu

Tulin just töistä kotiin ja päätin blogata aiheesta "Minä ja työelämä", kirjoittanut Lotta D. 9A: tykkään mun työpaikasta, työtehtävistä ja työyhteisöstä, ei mitään nokankoputtamista! Yleensä on tarpeeksi haasteita (vähintään ton kielen kanssa), tarpeeksi tekemistä, tarpeeksi vapaa-aikaa yms. Saan myös kiitokset hyvintehdyistä hommista ja yritän muistaa antaa ne aina eteenpäinkin. Työkaverit pomosta tettiläisiin asti on varsin miellyttävää sakkia. Silti yksi iso miinus: minä.

Oon viettänyt selvästi liikaa aikaa viime vuosina a) yksin tietokoneella kirjoitellen mitä ikinä se nyt onkaan, josta on joskus saanut jopa palkkaa tai b) yksin jossain kämäsessä varastossa kanniskellen laatikoita paikasta a paikkaan b, jossa oon täysin näkymätön kaikille ohikulkijoille, jos ne ei haluu tietää missä on terassiruuvit (niinku Pelle Miljoona halus! Elämäni kohokohta! Pelle kysy multa ruuvien sijaintia! Rest in peace, punk!).

No, nyt sitten pitäis olla jotenkin edustava, ja mä en oo! Mä vaan en oo! Tykkään kyllä asiakkaistani, ne on 99% tosi kivoja, ja tykkään tehdä tiedonhakua ja neuvoa kirjastojuttujen suhteen ja kaikkee kun on aikaa, mut oon huono reagoimaan nopsaan (multa on kysytty myös, että puhunko suomea, sitten tajusin vetää montun kiinni ja sanoa jotain), oon huono reagoimaan kiireessä (tänään yritin selvittää tapausta "postissa kadonneet kirjat, joita tarvitaan ehdottomasti huomenna") ja toivon, että en ollut ihan hirveän töksähtelevä kun joku asiakas tuli siinä kyselemään jotain. Kyllä se kiitti lähtiessään. Ehkä. Oon kaiken lisäksi yhäkin saman teinipunkkarin näköinen mitä olin 10 vuotta sitten (multa kysyttiin paperit kun ostin yhden kaljan, terveisiä täältä ikäraja 16-vee-maasta). Ja puhelimessa saksa menee aina ihan karseeksi sössöttämiseksi!

Toisekseen saan kyllä homman eli homman hoidettua pelkällä sisulla, mutta kiireessä/stressissä musta tulee hösääjä. Siis juoksen paikasta toiseen ja ärähtelen ja täytyy myöntää että vetäisin tänään keittiökilarit työkaverille, kun en ollut ehtinyt/muistanut syödä mitään 20 tuntiin, ja se sanoi jotain jonka voisi tulkita ärsytykseksi. Jos ois tosi paha PMS. Ja ois tosi herkkä. Mut ne oli ihan pienet kilarit vaan! Ja pyysin anteeksi.

Mut pointti nyt on se, että stressaan turhaan, kun saisin hommani hoidettua myös jotenkin smoothimmin.

Ähh, ja tääkin nyt vaikuttaa tämmöseltä valivalivali, itsesääliä nyyh -postaukselta, mutta kuten aiemmin oon selittänyt, ei tässä oo kyse siitä, että mulla ois huono itsetunto, yksityishenkilö L.D.:nä olen oikein tyytyväinen itseeni, mutta jotenkin en osaa häivyttää sitä kohtuullisen temperamenttista yksityishenkilö L.D.:tä silloin kun esiinnyn työntekijä sehr geehrte Frau L.D.:nä.

Mä rupean kirjailijaksi niin ei tarvi sit enää kenkään työnantajan hävetä mun puuhia.

Kirjoitin taas yhden novellin loppuun, mut tajusin, että se loppu on huono, eikä sen kuulu mennä niin, enkä oo saanut sitä loppuratkaisua runtattua ittestäni ees jollain 7 kilsan lenkeillä tai kylpyvellomisilla tai rehellisellä kirjallisuusanalyysilla (eiks me olla varkaita kaikki?). Tosin juostessa on kyllä yleensä parempi pohtia esim. finansseja tai muuta epätaiteellista. Voisin jättää sen lopun roikkumaan, mut sekään ei käy, koska se on samaa sarjaa toisen roikkujanovellin kanssa. Vaikka temaattisesti kyse on ylipäätään asioista, joille ei ole oikeaa ratkaisua.

Mut no joo, nyt meen kylpyyn lempparimiesteni Benin ja Jerryn kanssa. JÄÄTELÖÄ VOI SYÖDÄ KYLVYSSÄ, te konformistit.

I'm crossing you in style

Kuuntelen Moon Riveriä noin neljännettätoistatuhatta kertaa tänä aamuna (jos ihastun johonkin biisiin, se on sitä sitten luupilla seuraavat kaks viikkoa, mieluummin överit kuin vajarit) ja syön "aamu"palaa. Kissa syö juustoa lattialla. Vähän väsyttää. En osaa nukkua enää myöhään, yöunet jäi varmaan viiteen tuntiin. Musta on tulossa samanlainen kuin rakkaasta ystävästäni Insinööristä, jota myös Keski-ikäiseksi kutsutaan. Ilosaarirockin lauantaiaamunakin Insinööri pomppaa teltastaan ylös varmaan aamuseiskan maissa, ja viimeistään yhdeksältä pitää muidenkin sitten herätä.

Kirjoitin juuri tonne sulkeisiin överit ja muistin, että annoin eilen kotiin palatessani jollekin S-Bahnhofin pennerille 2 euroo ja se meni ihan varmasti johonkin huumeisiin, oli sen verran methface. Oishan sitä mieluummin antanut jotain ruokaa tai ei mitään, mut en nyt ollut sit käynyt kaupassa ja olin jotenkin hellämielisellä tuulella. Nähtiin myös tappelu pankkiautomaattiaulapunkkarien (pankkiautomaatit on sisätiloissa, auki ympäri vuorokauden, kodittomat nukkuu kylmällä niis) kesken kun käytiin nostaan rahaa parin kaverin kanssa. Soitettiin poistuttuamme poliisille ilmotus kun ne alko heitteleen toisiaan pitkin seinii.

Mut ei tää narkkareista ja tappeluista huolimatta oo musta mitenkään erityisen vaarallinen kaupunki, koska täällä on koko ajan ihmisiä liikkeellä. Koskaan ei oo autiota, koskaan ei oo "yksin pimeällä sivukujalla". Toisin kuin joku New Orleans, jonka kadut loppujen lopuksi Quarteria lukuunottamatta autioituu aika tehokkaasti pimeän jälkeen. Ehkä se on sitä Amerikkaa.

On ollut ikävä myös Amerikkaan. Oon pohtinut Berliinin ja NOLAn pros/cons-listaa.

NOLA:
+ ihmiset puhuu englantia, jota osaan aika hyvin
+ lämmin ilma
+ ihmiset puhuu keskenään, juttusille tuloa ei pidetä hulluna
+ ihmiset on hulluja!
+ ruoka on mahtavaa
- ihmiset puhuu louisianaa, joka ei oo prkl englantia!
- koko ajan hiki
- pitää olla koko ajan sosiaalinen
- ihmiset on hulluja
- lihoin 5 kg 4 kuussa

BERLIN:
- kylmää ja tuulista
- ihmiset puhuu saksaa joka on inhoittava kieli
- sanoilla on sukupuolet (miks vitussa joku lamppu on muka nainen???!!)
- ihmiset ei puhu keskenään, juttusille tuloa pidetään hulluna
- vaikea tutustua saksalaisiin kun mun kuullunymmärtäminen on niin heikko vielä
+ saan kiksejä adjektiivin taivutuksesta, mieletön fiilis!
+ syön jatkuvasti döönereitä mutta oon laihtunut jonkun 3-4 kiloo? En ymmärrä! Se on kuitenkin plussaa, koska nyt mahdun taas paremmin Leviksiini. En saa kyllä enempää enää laihtua koska oon hyvä just näin!
+ osaan nyt paremmin jo saksaa kuin koskaan ennen, opin/aktivoin uusia sanoja ja pohdin, kuinka monella tavalla voikaan ilmaista esim. ajattelemisen tai puhumisen.
+ kaikki mikä ei liity siihen seikkaan, että puhun paskaa saksaa, tai että täällä on kylmä, on ihan mahtavaa! Mutta tää kielenoppiminen on kauheeta jurnaamista.

Mitäs helvetin jumaltenruokaa toi muka on???

Kaiken kaikkiaan oon sitä mieltä, että ymmärrän paremmin englantia kuin saksaa, mutta saksalaista mentaliteettia enemmän kuin amerikkalaista. Mutta ripaus amerikkalaista sosiaalisuutta, rohkeutta ja hyväntuulisuutta on aina jees.

"Ole pipo, ole poppi"???

Joskus joku (äiti) kysyi, mitä mä oikein teen töissä päivät pitkät. En oo siitä paljoo tänne kirjoitellut, joten voin raottaa salaisuuksien arkkua: tuun ysiin (yleensä ehdin junaan, joka on 9.04 meidän asemalla :P), heitän takin takahuoneeseen ja haen kahvia. Jumitan pikku hetken vastaanotossa ja jaetaan aamujuorut frau Empfangsfraun eli vastaanottotyttö Satun kanssa. Avaan koneen, sähköpostit, kalenterin, katon mitä tapahtuu, ei mulla ole sinänsä kiinteitä tehtäviä -- yleensä asiakkaat tulee lainaamaan multa kirjansa, mutta Satukin tekee sitä hommaa jos mä en oo tiskilläni. Viime torstaina oli aika kiireistä -- vaihdettiin mun tettiläisapurin kanssa mullat kirjaston kasveihin (umtopfen, EI bodentausch), sit kokoustettiin yhdestä tapahtumasta, joka tulee instituutille parin viikon päästä, sit pakkailin viimevuotisia kirjoja Leipzigin kirjamessuja varten, lähetin vielä yhden vapaakappalepyynnön kustantamoon ja pari meiliä erään tapahtuman vieraspuhujalle, tein listan (valitettavasti en Exceliä, sori Maiju!) Leipzigiin saaduista kirjoista. Sit mä taisin mennä kotiin. Ihan normaalia työhommaa mutta oikein kivaa.

Kävin suomalaisen taiteilijan Mimosa Palen Himo-hattukaupan uudelleenavajaisissa, ja siellä oli mahtavaa! Ostin pienen sievän pillerihatun ja join laakeasta lasista kuoharia ja jokainen hatunostaja sai kaupanpäälliseksi hattaraa. Süss! Kun se Mimosa pyöritteli hattaraa valtava hattu päässään, konnotaatiot hulluun hatuntekijään ei olleet kaukaa haettuja. Se on mun tuleva bestis. Se ei vielä tiedä sitä itse tosin.

Tästä tuli nyt hirveen pitkä ja aiheesta toiseen harhaileva bloggaus, eikä tätä lue loppuun muut kuin äiti, mutta olkoon sit niin.

p.p.s. Kaipaan teidän kommenttejanne! Tää menee niinku mun elämässä aina, mää vaan jauhan paskaa eli puhun liikaa ja en oo ihan varma kuunteleeko kukaan.

Aamuja

Mua viehättää se, kuinka aamuruuhkassa S-Bahnin ihmismassat liikkuvat kuin autot moottoritiellä: rechts stehen, links gehen, kukaan ei jää synnyttämään liukuportaisiin, se sujuu vähän kuin tanssi. Suurkaupunki.

Lotta on hiili on jylsijä

Nyt jyrsii. En osaa tänään saksaa taaskaan ollenkaan yhtään trallalaa! On täysi mahdottomuus kirjoittaa asiatyylisiä teitittelymeilejä, ich würde mich freuen, wenn ich dieses Computer aus dem Fenster werfen könnte, FUUUUUUUUUUU. Turhuttaa.

Luin eilen Katja Ketun Kätilön ja se on minua erittäin hyvin miellyttänyt (saksan sanajärjestyksessäkään ei oo mitään järkee, perkele!). Eli tykkäsin siitä, mahtavaa kieltä, ei ärsyttänyt ollenkaan sen lapinmuijan runollisuus, soljui vaivatta, ja tiettyhän mä arvostan aina traagisia romansseja. Itse haluaisin joskus traagisen romanssin mutta ei nyt tähän maailmanaikaan mitään jännittävää koskaan tapahdu.

En jaksa kissapuolista kämppistäni. Eilen annoin sen tulla mun huoneeseen, rapsuttelin korvan takaa ja annoin nukkua tyynylläkin, sit se vaan yhtäkkiä istahti mun matolle ja kusi siihen. Se pissapoika ei tasan enää astu tassullaankaan mun huoneeseen. Mä tykkään kissoista, mut täytyy niilläkin olla joku roti, en sietäis ihmistäkään joka toistuvasti kusee mun kodintekstiilien päälle. (Pikku vahingot nyt annan anteeksi kelle vain.)

Friday I'm in love

Yritin tänään käydä ostamassa pyörää, mutta mitään kivoja ei ollut ja nekin joita oli, oli varmasti pöllittyjä. Sen sijaan kiertelin turkkilaisilla markkinoilla, ja ostin seuraavia asioita:
- 2 paksut talvisukkikset
- suitsukkeita
- semmosen juusto-oliivi-lehtitaikinahässäkkätikun, joka maistui rasvaiselta ja rapealta ja taivaalliselta
- kilon munakoisoa
- 300 g turkkilaista juustoa
- valtavan pehmoisen leivän, en muista mikä sen nimi on, joo Fladenbrot!
= ja maksoin yhteensä kai 12 euroa

Ja tykkään siitä miten myyjäsedät huutelee kutsuhuutojaan eikä häpiä yhtään kiljua BITTESCHÖNBITTESCHÖNBITTESCHÖNBITTESCHÖN tai LECKERLECKERLECKERLECKERLECKER. Vielä ei oo parsa-aika, sitten ehkä kuuluu huuto SPARGELSPARGELSPARGELSPARGELSPARGEL, jota mielelläni seuraan!

Olen kuitenkin katkera siitä ettei mulla ole ompelukonetta! En osaa ostaa nättejä vaatteita kaupoilta, pitäis päästä tekeen ite, ja jumalauta kun kankaat makso tuolla markkinoilla ihan niinku sikana,  esim. tosi kaunis 150 levee kuviopuuvilla täy-del-li-seen kesämekkoon 4 e/m.

Tänään töissä jouduin pitämään Suomi-esitelmää ryhmälle saksalaisia amispoikia, jotka menee Suomeen harjoitteluun. Vähän pelotti ja punastelin koko ajan, mutta selvisin! En tiedä mitä ne tykkäs, ja jälkikäteen iski morkkis, et sanoinko nyt jotain tyhmää (esim. "Kann man auf der Strasse Bier trinken?" "Na ja, das ist doch verboten, aber wenn die Polizei das nicht sieht..."), en mä osaa olla mikään Suomen virallinen edustaja, meen ihan liikaa omia polkujani ja ajattelen vasta sanomisen jälkeen. :P Yritän kuitenkin, yritän!

Ja sain töistä käyntikortteja. Minne ihmeeseen mä tungen jotain 200 käyntikorttia??? Ja onks tää nyt todistus siitä, kuinka nopeasti lapsuus loppui???

p.s. Rakastan Berliiniä! Jos ei ole tullut selväksi. Meidän suhde voi hyvin ja on jännittävässä alussaan.