Asiakaspalvelun rautainen ammattilainen avautuu

Tulin just töistä kotiin ja päätin blogata aiheesta "Minä ja työelämä", kirjoittanut Lotta D. 9A: tykkään mun työpaikasta, työtehtävistä ja työyhteisöstä, ei mitään nokankoputtamista! Yleensä on tarpeeksi haasteita (vähintään ton kielen kanssa), tarpeeksi tekemistä, tarpeeksi vapaa-aikaa yms. Saan myös kiitokset hyvintehdyistä hommista ja yritän muistaa antaa ne aina eteenpäinkin. Työkaverit pomosta tettiläisiin asti on varsin miellyttävää sakkia. Silti yksi iso miinus: minä.

Oon viettänyt selvästi liikaa aikaa viime vuosina a) yksin tietokoneella kirjoitellen mitä ikinä se nyt onkaan, josta on joskus saanut jopa palkkaa tai b) yksin jossain kämäsessä varastossa kanniskellen laatikoita paikasta a paikkaan b, jossa oon täysin näkymätön kaikille ohikulkijoille, jos ne ei haluu tietää missä on terassiruuvit (niinku Pelle Miljoona halus! Elämäni kohokohta! Pelle kysy multa ruuvien sijaintia! Rest in peace, punk!).

No, nyt sitten pitäis olla jotenkin edustava, ja mä en oo! Mä vaan en oo! Tykkään kyllä asiakkaistani, ne on 99% tosi kivoja, ja tykkään tehdä tiedonhakua ja neuvoa kirjastojuttujen suhteen ja kaikkee kun on aikaa, mut oon huono reagoimaan nopsaan (multa on kysytty myös, että puhunko suomea, sitten tajusin vetää montun kiinni ja sanoa jotain), oon huono reagoimaan kiireessä (tänään yritin selvittää tapausta "postissa kadonneet kirjat, joita tarvitaan ehdottomasti huomenna") ja toivon, että en ollut ihan hirveän töksähtelevä kun joku asiakas tuli siinä kyselemään jotain. Kyllä se kiitti lähtiessään. Ehkä. Oon kaiken lisäksi yhäkin saman teinipunkkarin näköinen mitä olin 10 vuotta sitten (multa kysyttiin paperit kun ostin yhden kaljan, terveisiä täältä ikäraja 16-vee-maasta). Ja puhelimessa saksa menee aina ihan karseeksi sössöttämiseksi!

Toisekseen saan kyllä homman eli homman hoidettua pelkällä sisulla, mutta kiireessä/stressissä musta tulee hösääjä. Siis juoksen paikasta toiseen ja ärähtelen ja täytyy myöntää että vetäisin tänään keittiökilarit työkaverille, kun en ollut ehtinyt/muistanut syödä mitään 20 tuntiin, ja se sanoi jotain jonka voisi tulkita ärsytykseksi. Jos ois tosi paha PMS. Ja ois tosi herkkä. Mut ne oli ihan pienet kilarit vaan! Ja pyysin anteeksi.

Mut pointti nyt on se, että stressaan turhaan, kun saisin hommani hoidettua myös jotenkin smoothimmin.

Ähh, ja tääkin nyt vaikuttaa tämmöseltä valivalivali, itsesääliä nyyh -postaukselta, mutta kuten aiemmin oon selittänyt, ei tässä oo kyse siitä, että mulla ois huono itsetunto, yksityishenkilö L.D.:nä olen oikein tyytyväinen itseeni, mutta jotenkin en osaa häivyttää sitä kohtuullisen temperamenttista yksityishenkilö L.D.:tä silloin kun esiinnyn työntekijä sehr geehrte Frau L.D.:nä.

Mä rupean kirjailijaksi niin ei tarvi sit enää kenkään työnantajan hävetä mun puuhia.

Kirjoitin taas yhden novellin loppuun, mut tajusin, että se loppu on huono, eikä sen kuulu mennä niin, enkä oo saanut sitä loppuratkaisua runtattua ittestäni ees jollain 7 kilsan lenkeillä tai kylpyvellomisilla tai rehellisellä kirjallisuusanalyysilla (eiks me olla varkaita kaikki?). Tosin juostessa on kyllä yleensä parempi pohtia esim. finansseja tai muuta epätaiteellista. Voisin jättää sen lopun roikkumaan, mut sekään ei käy, koska se on samaa sarjaa toisen roikkujanovellin kanssa. Vaikka temaattisesti kyse on ylipäätään asioista, joille ei ole oikeaa ratkaisua.

Mut no joo, nyt meen kylpyyn lempparimiesteni Benin ja Jerryn kanssa. JÄÄTELÖÄ VOI SYÖDÄ KYLVYSSÄ, te konformistit.