I'm crossing you in style

Kuuntelen Moon Riveriä noin neljännettätoistatuhatta kertaa tänä aamuna (jos ihastun johonkin biisiin, se on sitä sitten luupilla seuraavat kaks viikkoa, mieluummin överit kuin vajarit) ja syön "aamu"palaa. Kissa syö juustoa lattialla. Vähän väsyttää. En osaa nukkua enää myöhään, yöunet jäi varmaan viiteen tuntiin. Musta on tulossa samanlainen kuin rakkaasta ystävästäni Insinööristä, jota myös Keski-ikäiseksi kutsutaan. Ilosaarirockin lauantaiaamunakin Insinööri pomppaa teltastaan ylös varmaan aamuseiskan maissa, ja viimeistään yhdeksältä pitää muidenkin sitten herätä.

Kirjoitin juuri tonne sulkeisiin överit ja muistin, että annoin eilen kotiin palatessani jollekin S-Bahnhofin pennerille 2 euroo ja se meni ihan varmasti johonkin huumeisiin, oli sen verran methface. Oishan sitä mieluummin antanut jotain ruokaa tai ei mitään, mut en nyt ollut sit käynyt kaupassa ja olin jotenkin hellämielisellä tuulella. Nähtiin myös tappelu pankkiautomaattiaulapunkkarien (pankkiautomaatit on sisätiloissa, auki ympäri vuorokauden, kodittomat nukkuu kylmällä niis) kesken kun käytiin nostaan rahaa parin kaverin kanssa. Soitettiin poistuttuamme poliisille ilmotus kun ne alko heitteleen toisiaan pitkin seinii.

Mut ei tää narkkareista ja tappeluista huolimatta oo musta mitenkään erityisen vaarallinen kaupunki, koska täällä on koko ajan ihmisiä liikkeellä. Koskaan ei oo autiota, koskaan ei oo "yksin pimeällä sivukujalla". Toisin kuin joku New Orleans, jonka kadut loppujen lopuksi Quarteria lukuunottamatta autioituu aika tehokkaasti pimeän jälkeen. Ehkä se on sitä Amerikkaa.

On ollut ikävä myös Amerikkaan. Oon pohtinut Berliinin ja NOLAn pros/cons-listaa.

NOLA:
+ ihmiset puhuu englantia, jota osaan aika hyvin
+ lämmin ilma
+ ihmiset puhuu keskenään, juttusille tuloa ei pidetä hulluna
+ ihmiset on hulluja!
+ ruoka on mahtavaa
- ihmiset puhuu louisianaa, joka ei oo prkl englantia!
- koko ajan hiki
- pitää olla koko ajan sosiaalinen
- ihmiset on hulluja
- lihoin 5 kg 4 kuussa

BERLIN:
- kylmää ja tuulista
- ihmiset puhuu saksaa joka on inhoittava kieli
- sanoilla on sukupuolet (miks vitussa joku lamppu on muka nainen???!!)
- ihmiset ei puhu keskenään, juttusille tuloa pidetään hulluna
- vaikea tutustua saksalaisiin kun mun kuullunymmärtäminen on niin heikko vielä
+ saan kiksejä adjektiivin taivutuksesta, mieletön fiilis!
+ syön jatkuvasti döönereitä mutta oon laihtunut jonkun 3-4 kiloo? En ymmärrä! Se on kuitenkin plussaa, koska nyt mahdun taas paremmin Leviksiini. En saa kyllä enempää enää laihtua koska oon hyvä just näin!
+ osaan nyt paremmin jo saksaa kuin koskaan ennen, opin/aktivoin uusia sanoja ja pohdin, kuinka monella tavalla voikaan ilmaista esim. ajattelemisen tai puhumisen.
+ kaikki mikä ei liity siihen seikkaan, että puhun paskaa saksaa, tai että täällä on kylmä, on ihan mahtavaa! Mutta tää kielenoppiminen on kauheeta jurnaamista.

Mitäs helvetin jumaltenruokaa toi muka on???

Kaiken kaikkiaan oon sitä mieltä, että ymmärrän paremmin englantia kuin saksaa, mutta saksalaista mentaliteettia enemmän kuin amerikkalaista. Mutta ripaus amerikkalaista sosiaalisuutta, rohkeutta ja hyväntuulisuutta on aina jees.

"Ole pipo, ole poppi"???

Joskus joku (äiti) kysyi, mitä mä oikein teen töissä päivät pitkät. En oo siitä paljoo tänne kirjoitellut, joten voin raottaa salaisuuksien arkkua: tuun ysiin (yleensä ehdin junaan, joka on 9.04 meidän asemalla :P), heitän takin takahuoneeseen ja haen kahvia. Jumitan pikku hetken vastaanotossa ja jaetaan aamujuorut frau Empfangsfraun eli vastaanottotyttö Satun kanssa. Avaan koneen, sähköpostit, kalenterin, katon mitä tapahtuu, ei mulla ole sinänsä kiinteitä tehtäviä -- yleensä asiakkaat tulee lainaamaan multa kirjansa, mutta Satukin tekee sitä hommaa jos mä en oo tiskilläni. Viime torstaina oli aika kiireistä -- vaihdettiin mun tettiläisapurin kanssa mullat kirjaston kasveihin (umtopfen, EI bodentausch), sit kokoustettiin yhdestä tapahtumasta, joka tulee instituutille parin viikon päästä, sit pakkailin viimevuotisia kirjoja Leipzigin kirjamessuja varten, lähetin vielä yhden vapaakappalepyynnön kustantamoon ja pari meiliä erään tapahtuman vieraspuhujalle, tein listan (valitettavasti en Exceliä, sori Maiju!) Leipzigiin saaduista kirjoista. Sit mä taisin mennä kotiin. Ihan normaalia työhommaa mutta oikein kivaa.

Kävin suomalaisen taiteilijan Mimosa Palen Himo-hattukaupan uudelleenavajaisissa, ja siellä oli mahtavaa! Ostin pienen sievän pillerihatun ja join laakeasta lasista kuoharia ja jokainen hatunostaja sai kaupanpäälliseksi hattaraa. Süss! Kun se Mimosa pyöritteli hattaraa valtava hattu päässään, konnotaatiot hulluun hatuntekijään ei olleet kaukaa haettuja. Se on mun tuleva bestis. Se ei vielä tiedä sitä itse tosin.

Tästä tuli nyt hirveen pitkä ja aiheesta toiseen harhaileva bloggaus, eikä tätä lue loppuun muut kuin äiti, mutta olkoon sit niin.

p.p.s. Kaipaan teidän kommenttejanne! Tää menee niinku mun elämässä aina, mää vaan jauhan paskaa eli puhun liikaa ja en oo ihan varma kuunteleeko kukaan.