Huonosti sopeutuvat maahanmuuttajat

On sunnuntai, ja ulkona sataa vettä. Ei oikein huvittaisi tehdä mitään, vaikka pitäisi näppäillä vähän sähköposteja ja leipoa pullaa. Sen sijaan voin ainakin ensi alkuun valittaa vähän, koska omassa blogissaan saa valittaa, it's my party and I cry if I want to, jnpp.

Oon tässä lueskellut aika hauskaa Alin ja Husun blogia, jossa pari "mamua" kirjoittelee Suomesta ja suomalaisuudesta ja jostain muista mamuhommista. Sinänsä aika jännä, että molemmat jätkät on asuneet vaikka kuinka kauan Suomessa (ja muistaakseni toi Ali oli viime vuoden Naamoilla stand uppia vetämässä, järjettömän hauska mutta mun kukkahattutätiluonteeni takia en voinut nauraa kaikkein rasistisimmille läpille), mutta ovat vieläkin pinnalla nimenomaan maahanmuuttoasioista puhumisen takia. No joo, yhden bloggauksen aiheena oli kuitenkin suomalaiseen kulttuuriin sopeutuminen, ja pohdiskelin sitten omaa sopeutumistani tänne Saksaan ja vertailin niitä kommentteja (foliohattuosastoa) ja omaa sopeutumistani saksalaiseen kulttuuriin. Monet pikku maahanmuuttokriitikot olivat nimittäin kommentoineet, että jos HE muuttaisivat ulkomaille, he opettelisivat HETI paikallisen kielen ja tavat ja tutustuisivat hetimiten kantaväestöön sopeutuakseen. Jep...

Pointtina siis, että laajasti käsitettynä mäkin olen tällä hetkellä maahanmuuttaja, vaikka tää onkin tällaista nuoren, koulutetun länsimais-eurooppalaisen väestön matkustelua EU:n sisällä, joten sinänsähän mulla on asiat oikein hyvin. On kotimaa, johon palata, paikallisen kielen taito ja valkoinen iho, joten mua jopa voidaan luulla ehdaksi saksalaiseksi siihen asti, että avaan suuni ja teen deklinaatiovirheen.

Siltikin musta tuntuu, etten oikein sopeudu tänne. Viime vuoden duunin takia mulla on täällä paljon suomalaisia kavereita - eihän siellä instituutilla oikein tutustunut muihin kuin suomalaisiin ja pariin hassuun samanikäiseen saksalaiseen. Lisäksi mun kämppikseni ei pahemmin tainnut välittää musta, enkä edes oikein puhunut sille viimeiseen kuukauteen, kun musta tuntui, että jokainen keskustelunavaus sai hiljaista halveksuntaa osakseen. ("Ich ging heute zum Stadtbad Neukölln, das war echt cool!" "Ach so... Dort wo alle Hipsters hingehen... Früher war's mal besser..."). Lisäksi yritin löytää harrastuksia, kävin luovan kirjoittamisen piirissä ja neulontapiirissä, muttei niitäkään järjestetty niin usein, että olisin oikeasti tutustunut ihmisiin.

Päätin sitten joulun jälkeen tänne palatessa petrata tätä kantaväestön kanssa asiointia. Muutin uuteen kämppään ja lisäksi pääsin mukaan tohon Poesiefestivalin proggikseen. Teen duunia saksaksi ja puhun kotona jatkuvasti saksaa. Mua ei pahemmin stressaa enää toi kielikysymys. Siltikään mulla ei oikein ole saksalaisia kavereita, joille soittaisin että hengataanko. Mun kämppikseni ovat kivoja, joo, mutta silti. Pohdin että jääköhän mulle yhtään saksalaista kaveria, joiden kanssa viestittelisin sen jälkeen kun lähden täältä. (En mä oikein usko jääväni loppuiäkseni tänne.) En mä tosin jenkkikavereistakaan pidä yhteyttä kuin yhteen.

Mä niin haluaisin sopeutua joukkoon! Olla yksi saksalainen saksalaisten joukossa! Ja mä yritän, mutta ei se oikein luonnistu. Joku saattais sanoa, että pitäisi katkaista yhteydet muihin suomalaisiin ja "mennä reippaasti vaan" saksalaisten seuraan, mutta sekin olisi ehkä vähän tyhmää. Sen sijaan tasapainottelen saksalaisten ja suomalaisten porukoiden välillä, luen lehtiä ja kirjoja saksan kielellä, yritän puhua paljon ja kopioida muiden käyttämiä fraaseja, haen leipäni vain leipomosta ja katson sitä perkeleen poliisisarjaa, pidän ikkunaa auki koko ajan, koska tuulettaminen on tärkeää, laitan (oikeaa) voita leivän päälle ja rasvaista maitoa kahviin, osaan hurrata Bayern Münchenille ja tilata dönerin niin kuin pitää ja syödä sen kävellessä, eikä Hitler-vitsit oikein naurata mua ja kuuntelen vähän jotain Miaa tai vakoilen blogeista Saksan kuumimpia bändejä.

Mut ei se vaan oikein onnistu. Mä olen, en ainoastaan kielimuurin takia, jotenkin ujompi ja konservatiivisempi ja vähemmän oma itseni saksaksi. Jos heitän jonkun ironisen vitsin, pelkään, ettei se uppoo kehenkään. Mä en saa vitsailla Angela Merkelistä tai Philipp "kääpiö" Lahmista, koska mä nyt en vaan oo saksalainen, ja saan vähän kummallisia katseita, jos sanon, että Angie näyttää että sitä sattuu hymyillä. Mä en jaksais selittää Suomesta, "you know in Finland we drink vodka and eat raw reindeer meat", mutta sitten, jos haluaa kertoa jostain Fingerpori-vitsistä, pitää jotenkin avata se homma ja niin paljon jää siihen kulttuurien väliseen kuiluun. Enkä mä voi osallistua puolen tunnin keskusteluun Bundesliga-futiksesta, enkä edes tajua sitä, mitkä panttipullot voi palauttaa mihinkin kauppaan.

Ärsyttää vähän se, että ihmiset kyselee multa, milloin mä aion lähteä takaisin Suomeen. Ärsyttää, että mua pidetään erasmuksena, ja ärsyttää sekin, että kun mä luen (saksankielistä) sanomalehteä, mun kämppis kysyy multa jotain tyyliin "Wirst du zuhause bleiben" ja mä en kuule ja sanon häh, ja se sanoo "Are you gonna stay at home", vaikka samana aamuna ollaan keskusteltu sujuvasti keltakuumeesta ja vesikauhusta ja meduusoista ja korallikäärmeistä saksaksi (älä kysy). Enhän toki ymmärrä siinä tapauksessa sanaa zuhause.

Lisäksi mä yritän vähän piilotella sitä faktaa, että suurin osa mun kavereista täällä on suomalaisia. Jos mainitsen saksalaiselle, että joo, se ja sehän kaveri on siis suomalainen, saan kommentteja "ach ei siis saksalainen? Mä luulin että sä halusit oppia saksaa?" Joo-o, mutta en mä halua myöskään valita kavereitani kansallisuuden perusteella. Ja yritän nopeasti aina huomauttaa, että me kaikkihan osataan ja puhutaan saksaa, ja monille on paikallisia poikaystäviä ja porukassa on usein saksalaisia mukana, mutta yhtä kaikki me ollaan Finnenmafiaa. Toissailtana istuttiin keikan jälkeen juomassa vähän viiniä, paikalla oli kolme suomalaista ja yksi saksalainen. Juteltiin siinä kaikkia mukavia auf deutsch ja kaverit suunnitteli jatkoa kotibileisiin, joissa piti olla paljon suomalaisia taiteilijoita läsnä. Saksalainen kysäisi että "siis vain suomalaisia? Tepä ootte huonosti integroituneita". Kaverit siinä sitten yritti selitellä, että joo, onhan se vähän niin ja muttakun, ja mä sit sanoin vaan, ettei se niin helppoa ole. Saksalainen sanoi vähän nolona, että yritti vain vitsailla, että oli itse ollut juuri 7 kk Suomessa eikä puhu sanaakaan suomea. Mä en kuitenkaan pitänyt sitä niin hyvänä vitsinä.

Multa kysytään silloin tällöin, miksei mulla ole saksalaista poikaystävää. En koskaan viitsi vastata, että siinä vaiheessa kun mun huumorintajuni taantuu saksalaisen miehen tasolle, mun pitäisi mieluummin hypätä kalliolta kuin ottaa se Horst.

Jep. Kaikella rakkaudella, saksalaiset, teissä on paljon kivoja tyyppejä, mutta ei tähän yhteiskuntaan ole niiiiin helppo loikata sisään kuin te kuvittelette.

Tää on varmaan vielä miljoona kertaa vaikeampaa Suomeen tuleville mamuille, joiden pitää tottua valkonaamojen tuijotukseen ja oppia käsittämätön kieli kahteen kertaan, puhuttuna ja kirjoitettuna, eikä kotimaahan voikaan palata tai pitää yhteyttä niin helposti, ja "sopeutuakseen" pitää sisäistää joku käsittämätön nöyryyden ja ylpeyden koodisto, hikoilla vieraiden kanssa alasti pienessä huoneessa, juoda tolkuttomat määrät kahvia ja viinaa ja opetella Eppu Normaalin ja Ismo Alangon koko tuotanto, ettei jäisi paitsi siitä yhteisöllisyyden tunteesta, kun leirinuotiolla hoilataan Baarikärpästä tai Suomi putos puusta. Ja sopeutuminen on tärkeintä, sopeutuminen ja integraatio ja tasapäistetty homogeeninen massa.

Tästä tuli nyt vähän pitkä sepustus. Voitte jättää kommentteja. Tarviin jotain myötätuntoa.