mahtravaa!

Huippua on mm. se, että mulla on nyt sisustuselementtejä (en voi sanoo huonekaluja koska niitä ei yhäkään ole) enkä enempää varmaan tarvikaan. Kävin nääs Ikeassa ostamassa jotain roinaa (esim. verhot ja peiton). Siellä kyl meinas palaa käämit typerään myyjään, joka yritti puhua mulle englantia (teki mieli sanoa niinko työkaverini ohjeisti, Aa, sprechen Sie kein Deutsch?), ja typerään Saksaan, jossa ei vaan käy Visa missään. Vapauttaa elämää ja paskan lieskat. Nyt oon siis kuitenkin jollain tavalla päässyt Holly Golightly -elämästäni, johon ei kuulunut huonekaluja vaan vain kaksi matkalaukkua (oon muuten varma, että Capote ei koskaan ole ite kokeillut samaa), ja siirtynyt Tyler Durden -elämään, jossa kotini näyttää Ikean katalogilta. No, mut onneks mulla ei ole kaasuhellaa.

(Rakastan sitten teitä kaikkia, jotka tajuatte kummankin referenssin.)

(Ja ostin myös HAMPPENIN! En ollut ajatellut ostaa mattoa, koska ei sitä sinänsä tarvitse, mutta jos ystäväni Ö tulee käymään, täytyy sillekin olla nukkumapaikka. Sanokaa terveisiä Ö:lle, joka ei kuitenkaan lue tätä. Muille lukijoille pahoittelen pientä sisäpiirin vitsiä tässä lomassa.)

Toisekseen mahtavaa on, että kävin tänään työpuhelun saksaksi, ehkä vähän huonosti ja hitaasti, mutta silti! Se onnistui! Sain tahtoni läpi ja asiani hoidettua! Pointsit mulle! Bailasin keskenäni hetken puhelun jälkeen ja työkaverit piti mua todennäköisesti retardina kun ilahduin niin paljon yhdestä helposta puhelinkeskustelusta.

Kolmannekseen mahtavaa on, että puhuin tänään ihan paljon ja järkevää saksaa kämppiksen kanssa ja huomaamattani (siis yleensä heittelen hatusta jokaisen preposition ja sanan suvun) taivutin kieltä oikein! Älkää kukaan sanoko, ettei auf dem Hinterhof olekaan oikein! Koska muuten mun bailut loppuu!

Huomenna on töissä lastenkirjallisuusnäyttelyn avajaiset, ja koko instituutti pärähtää täyteen lapsia. Mua jännittää jo suomalaiset lapset niin saapi nähdä miten menestyn näitten sakemannien seurassa. Nooh, ei ne suomalaisetkaan lapset koskaan sano mulle mitään. Paitsi ehkä et miks tolla tätillä on vihree tukka.

Nolaiffaan vieläkin himassa mutta oon jo keksinyt kaikenlaisia juttuja joita voisin puuhailla. On jees. Ja siinä nolifen ohessa kirjoitan sitten proosaa. Ja tätä blogia, koska tätä ei tarvitse editoida eikä hävetä.