Olen iltavuorossa. Iltavuoron iloihin kuuluu puhelimeen vastaaminen, kun sihteerikkömme on jo lähtenyt kotiin. On niin vaikeeta, on! Muut täällä on a) saksan pääaineopiskelijoita b) asuneet Saksassa useampia vuosia c) naineet ehtaan saksalaiseen sukuun. Minä en täytä mitään näistä premisseistä ja kiroan joka hetkeä, jonka olen käyttänyt englantini aina vain paremmaksi hiomiseen, koska hey, who gives a flying fuck siitä, kuinka hyvin puhut englantia?!
Olen usein muistellut Amerikan-kämppistäni Mariaa, jonka englanti oli suunnilleen samalla tasolla mun saksan kanssa, tai ehkä ippasen heikompi, mutta joka otti jokaisen päivän ja englannin kielen puhumisen mahdollisuuden suurena riemun aiheuttajana, mutta unohti autuaasti jokaisen kielioppisäännön ja sanan, jonka hänelle opetin. "Lotta, see you now!" "No, it's see you soon." "Okay! See you now! Jajajaja!" Me kaikki pidimme Mariasta kovin, ja opimme ymmärtämään hänen spanglishiaan.
Yritän ottaa Marian asenteesta oppia. Jos en tässä onnistu, voisitko äiti lähettää vähän rahaa niin pääsen maitojunalla takaisin koti-Suomeen?
p.s. Sosiaalinen elämäni on yhäkin hidasta, enkä tee viikolla yhtään mitään, en tänäänkään, "kiitos 17.00-19.00", mutta kirjoitin tosi hyvän novellin.
p.p.s. Kävin tänään ilmoittautumassa Berliinin asukkaaksi. Virastosetä oli lievästi sanottuna tyly. "Sie haben schon früher hier in Berlin gewohnt. Sie haben vergessen abzumelden. Sie müssen das machen." Sanoin vaan ja, ja, entschuldigung, ja sitten huomasin, että sillä oli seinällä kalenteri: elämäni 100 ensimmäistä tupakatonta päivää. Menossa oli päivä numero 6.
Mun on pakko kommentoida, vaikka mä olenkin sun sukulainen, mua nauratti tuo viimeinen juttu niin kovasti.
VastaaPoista